Palasimme juuri pitkältä matkalta, joka vei ihmeellisiin paikkoihin ja uusiin maailmoihin. Rakastuimme Valparaisoon. Missäkö se on? Chilessä, yhtä lähellä pääkaupunki Santiagoa kuin Hanko Helsinkiä. Niinikään vanha satamakaupunki, joka eli kukoistuskauttaan ennen Panaman kanavaa. Satama löi leimansa kaupunkiin. Siitä tuli värikäs kaikissa sanan merkityksissä.

Mikä tahansa pinta näytti kelpaavan alustaksi. Katutaidetta löytyi seiniltä, katoilta, aaltopeltiaidoilta, ovista, sähkökaapeista, ränneistä, katukivetyksistä. Alla kuva autotallista, jonka sateenkaarenvärisellä ovella ui kaloja. En voinut laskea kameraa käsistäni. Aistini koittivat ahmia kaikkea näkemäänsä, koska mitään vastaavaa en ole nähnyt missään enkä varmaan vähään aikaan näekään. Ainakaan täällä minimalistisessa Pohjolassa.

Miksiköhän me olemme niin varovaisia värien suhteen? Miksi talojen pitää olla hillittyjä? Ketä se väri satuttaisi? Kaikki pitävät kukkien väriloistosta – miksei sitä voisi ulottaa myös rakennuksiin iloa tuomaan? Keltaiseen taloon siniset kulmalaudat? Roosaan taloon vihreät ovet ja ikkunapokat?

Mikäpä minä olen sanomaan – rakensimme juuri harmaan kerrostalon. Mutta sitä vastapäätä on kolme rakentamaamme taloa: yksi roosa, yksi sininen ja kohta yksi vaaleanvihreä. Muutosta on nähtävissä myös uusissa kerrostaloissa, joissa paikoitellen suorastaan revitellään väreillä. Ja vaikkapa Appelgrenintien vanhoissa villoissa. Mitä jos tehtäisiin Hangossa värivallankumous?